Click click

Joku viikko takaperin käytiin ulkona. Elina viihtymässä ja minä yhdellä niistä työkeikoista jotka ei oikeastaan ole yhtään työkeikkoja.

Jori Hulkkonen soitti täysin mysteerisen keikan: lavalla oli vaan pöytä ja pöydällä hiiri, joka oli yhdistetty piilotettuun tietokoneeseen. Jorin silmillä oli lasit, joista se näki tietokoneen näytön, mutta ei esimerkiksi yleisöä. Siinä se seisoa nökötti ja klikkaili ja ihmiset tanssi.

Sue-Ellen wants her dress back

Tämän päivän kirppiskierrokselta lähti melkein mukaan Givenchyn erittäin Dallas-henkinen vintage-mekko. Sitten tulin järkiini. Mitä teen mekolla, joka päällä peiliin katsoessa saan hysteerisen naurukohtauksen? Givenchya tai ei, ne olkatoppaukset ja paljetit oli ihan pikkuisen too much.

Kirpparin vieressä on purkukunnossa oleva talo, jossa kuulemma kaikki taideopiskelijat käyvät jossain vaiheessa kuvaamassa harjoitustöitään. Me kuvattiin vain toisiamme. Ja kenkiä. Ne on uudet ja ihanat. Konsta saa melkein samanlaiset synttärilahjaksi. Kai on vähemmän noloa olla kenkäsamikset kuin tuulitakkipariskunta?

Elina

Eksyneitä sieluja

Yksi mahtavimpia blogilöytöjä, jonka haluan jakaa kanssasi:

Onnettomat hipsterit.

Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Tai itse asiassa kaikki on juuri sitä.

Postauksen kuvat vahvasti unrelated. Tai itse asiassa eivät.

Krapula

Joskus on vaikea päättää kumpi on parempi: Superhauska ilta vai superhyvin käytetty dagen-efter. Vaikka jalat eivät kantaneet, päätä jomotti ja näkökenttä oli pelkkää sumua, lähdimme silti lojumaan kaupungille. Kiertämään kirpputoreja, venymään kahviloissa ja lopulta itsemme kokoisen popcorn-tonkan kanssa arvailemaan uuden sherlock-elokuvan juonenkäänteitä - väärin.

It's elementary, Watson.

Vanhan ajan uusivuosi

Muotoja, sävyjä ja pakkasta

Viime viikon pakkanen on inspiroinut useampaakin valokuvaavaa bloggaajaa tai bloggaavaa valokuvaajaa (ainakin tätä ja selvästi tätäkin). Miksi ei näitäkin.

Superkylmä ilma sai lumen narskahtelemaan terävästi, savun virtaamaan taivaan halki vaakatasossa ja kameraa operoivat sormet (tai kuten buttercup niitä kutsuu: hullut basistisormet, the crazy bass fingers. Somehow related to jazz hands) käyttökelvottomaksi.

Pakkasilma aikaansaa sävyjä, jollaisia saisin etsiä tuntikausia photoshopissa. Turhaan.

Jäljitys

Täyskäännös.

Jossain vaiheessa asiat kääntyivät nurinkurisesti. Blogin piti olla arjen jakamisen väline, kuten heti alussa manifestinomaisesti julistettiin. Sellaiseksi se ei ole muotoutunut. Siksi täytyy tehdä täyskäännös.

Buttercup aloitti jo edellisellä postauksellaan. Juuri tuollainen Violently Happyn pitikin olla. Minä en kuitenkaan voi itselleni mitään, joten ennen täyskäännöstä, minun täytyy suorittaa asiaan kuuluvaa itsetutkiskelua. Täytyy jäljittää, missä mentiin vikaan?

Nopea tutkailu paljastaa, että otin virhekurssin heti alussa. Romaanin mittainen ensimmäinen postaus on omiaan vieraannuttamaan sekä lukijat että kirjoittajat. Sen jälkeen olen kurittanut blogia kaiken maailman "kuvareportaaseilla" ja pseudo-maalailevilla metrokuvailuilla (olisittepa nähneet tekstin ensimmäisen version. buttercup näki ja häntä on kiittäminen kirjoituksen nykyisestä lähes luettavasta muodosta).

Kynnys arjelle nousi liian korkeaksi. Rimaa lasketaan siis for now on.

Mukavasti aiheeseen liittyen: olen viime päivinä kuvaillut innokkaasti jälkiä. Mistä ihmeestä nuo kaikki ovat tulleet? Mihin ihmeeseen ne kuvittelevat olevansa matkalla?

Beirut - Nantes

Sain tämän linkin Busterilta aamulla päivän piristykseksi. Taattu hyvä mieli.

New York City Transit

Metrotunnelissa ei ole vuorokaudenaikoja; on vain ruuhkaa tai hiljaista. Liasta ja tomusta tummuneita kaakeliseiniä maalaa tulehtuneen keltainen loiste, joka valaisee kellon ympäri niitä loputtomia ihmiskohtaloita, jotka soljuvat rottien tavoin pitkin tunneleita ja kohti päämääriään.

Kuten joukkoliikennevälineissä usein käy, ihmiset vajoavat helposti itseensä. Metrossa, ympäröivien maamassojen paineessa, vaikutelma voimistuu. Vaunuun pakkautunut ihmispaljous huojuu ja hytkähtelee raiteita huudattavan metron liikkeiden mukaan, ja matkustajien ilmeettömillä kasvoilla ammottavat tyhjät katseet väistelevät toisiaan eksyen usein katon rajassa sijaitseviin mainoksiin.

Muuten niin irralliselta todellisuudeltaan tuntuvaan NYC:n metroon amerikkalainen kulttuuri tunkeutuu juuri noiden visuaalisesti arveluttavien mainosten kautta.

Läsnä on ainakin asianajajatoimistoja (CALL 1-800-66-INNOCENT), plastiikkakirurgiaa (CALL 1-990-SKIN) ja vakuutusyhtiöitä (CALL 1-505-70-ACCIDENT). Toisaalta lukuisat yliopistot, colleget ja uudelleenkoulutuspalvelut tarjoavat avokätisesti uutta mahdollisuutta kelkasta pudonneille ja elämästä vieraantuneille.

Tämähän on aina uusien mahdollisuuksien ja lannistumattoman toivon valtakunta.

Amerikkalaisen tulee myös aina tuntea olevansa holhottu; se on hänen perustuslaillinen oikeutensa, kuten rajallinen uskonnonvapaus. Siksi vaunujen seinillä muistutetaan, että esimerkiksi metrotyöntekijän kimppuun käyminen on rikos. Myös ankarin mahdollinen rangaistus on näkyvissä.

Toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, New Yorkin metrossa on tarpeellista tietää tarkalleen, monenko pysäkin päässä aikoo jäädä pois. Lontoon undergroundissa pysäkin nimi välkkyy valotauluissa ja mekaanisen rauhallinen naisääni selventää huolellisella brittiaksentilla missä ollaan menossa ja pyytää vielä palauttamaan mieleen laiturin ja vaunun välissä piilevän hengenvaaran.

New Yorkin metrossa kuljettaja kuuluttaa asemat henkilökohtaisesti rätisevän radiopuhelinyhteyden kautta. Harjaantunut korva erottaa sanoja, mutta vain niitä sanoja joita tietää odottaa.

New Yorkin metro on nuhjuinen, tuhruinen, hieman hankala, ahdas, liian kuuma, liian kylmä, ei tarpeeksi kattava ja täysin aito. Yksi kaupungin parhaista nähtävyyksistä on laskeutua tunneliin, tarkkailla kaikessa rauhassa mielivaltaista kattausta newyorkilaisia ja nousta ylös jossain aivan uudennäköisessä paikassa.