Sunnuntai ja kuinka siitä selvitään

Sunnuntai on oikeastaan maanantain alkusoittoa. Sopivaan mielentilaan pääsee kätevästi, kun muistuttaa itseään jo aamulla, että huomenna pitää muuten mennä taas töihin. Oikeastaan on ihan sama vetää peitto korviin ja jäädä odottamaan vääjäämätöntä. Sieltä se maanantai kuitenkin tulee.  

Tai sitten... sunnuntaihin voi suhtautua kuin yhtenä ekstra vapaapäivänä. Kuvitelkaa, lauantain jälkeen on KOKONAINEN päivä, jolloin saa tehdä ihan mitä haluaa. 

Kuten:

- Kaivaa mutteripannu ylähyllyltä ja nyhrätä cappucinot, koska kerrankin on aikaa.

- Kuunnella Bo Kaspers Orkesteria, koska ne ruotsalaiset osaa vaan tehdä niin paljon paremmin letkeää aamumusiikkia. 

- Pukeutua vähän liian hienosti ulos lähtiessä, koska näillä leveysasteilla pitää kuitenkin kohta verhoutua joko lammasturkkiin tai goretexiin. 

- Mennä kävelylle hautausmaalle, koska silloin voi hetkellisesti kuvitella olevansa jossain ihan muualla.

- Ottaa paljon valokuvia, koska juuri tämän päivän haluat muistaa vielä vuosienkin päästä.

Peittäkää peilit

Kun valokuvaaja, graafikko ja pullollinen punaviiniä suljetaan yksiöön lauantai-illaksi, tapahtuu seuraavaa: Hankkiudutaan hilpeään nousuhumalaan, jonka seurauksena saadaan loistoidea ottaa kuvia talon hississä. Humalan myötä unohdetaan, että peilin kautta otetut omakuvat ovat kliseisiä, kuluneita ja äärimmäisen noloja. 

Sulkeudutaan hissiin kolmeksi vartiksi ja toivotaan, että taloyhtiön lonkkavikaiset mummot eivät juuri nyt keksi lähteä rappukäytävään hortoilemaan. Ei se kivijalan etninen ruokakauppa kuitenkaan myy kulutusmaitoa. 

Kuvien ottamisen jälkeen juodaan vähän lisää punaviiniä ja ladataan kuvat koneelle. Ollaan tyytyväisiä tekotaiteellisiin poseerauksiin, jotka tässä vaiheessa iltaa tuntuvat "mielenkiintoisilta", "salaperäsiltä" ja "kysymyksiä herättäviltä". 

Harrastetaan tarpeetonta photoshoppausta ja kerrotaan kavereille puhelimessa, että ei me nyt ehditä minnekään kun me photoshopataan. Ollaan yksimielisiä siitä, että lauantai-iltana humalassa kuvien käsitteleminen on mielenkiintoista ja salaperäistä ja etenkin kysymyksiä herättävää. 

Herätään sunnuntaiaamuna ja ihmetellään kuinka helvetin moneen eri paikkaan kuvia ehtikään edellisenä iltana ladata. 

Virnuileeko tämä levy minulle?

Tanskalaisen Mew'n elokuussa ilmestynyt uusi albumi (jolla on niin hölmön pitkä nimi, että käytän siitä itsepäisesti nimitystä No more stories) hämää minua.

Levy on vaikea. Ei siksi, etteikö se päästäisi heti sisäänsä, vaan siksi, että se päästää sisäänsä vaikka temppuilee kuin narri.

Mielestäni temppuilevaa musiikkia on kahdenlaista:

Ensimmäinen tyyppi on itsearvoisen kikkailevaa musiikkia, joka haluaa tahtilajeillaan, riitasoinnuillaan ja äänimaailmoillaan ylimielisesti saattaa kuuntelijansa kokemaan itsensä pieneksi.

Toinen, kuten Mew'n No more stories, voi esittää huikeaa musiikillista akrobatiaa, mutta se ei silti tunnu vaikealta, vaan toivottaa kuulijansa tervetulleeksi.

Tuon veteen piirretyn viivan oikealla puolella pysyminen osoittaa kiistämätöntä tyylitajua ja hyvää makua. Mutta lisäksi se tekee musiikista lähes paradoksaalisesti kaksi kertaa vaikeampaa. Se samalla vieraannuttaa ja kutsuu minua kuulijana.

Jossain mieleni syvyyksissä naputtaa epämääräinen tunne, että olen tullut huijatuksi kuvittelemaan, että ymmärrän jotain huomattavasti minua älykkäämpien muusikoiden rakentamasta älypelistä.

No more stories on hämmentävän taidokas levy. Sen antaumuksella hiottu äänimaailma, sen sadat ja tuhannet stemmalauluraidat ja huolella rakennettu tunnelma saavat musiikin karkaamaan mittasuhteistaan.

Myös lyriikat seilaavat häiritsevän mielivaltaisesti käsitteellisen ja arkisuuden välillä, ja levyä kuunnellessani tunnen lähes epätoivoista ihailua Mew'n nöyrää neroutta kohtaan.

Vaan sittenkin levy sisältää myös huomattavat määrät vilpittömyyteen käärittyä nenäkkyyttä. Mitä nämä tanskalaiset haluavat sanoa kappaleella, joka toisinpäin kuunneltuna on toinen kappale? Entä ilmeisen ja tarpeettoman teoreettisilla intermezzoilla, jotka sitovat levyn osia toisiinsa?

Entäpä mistä kertoo levyn nimi, joka kokonaisuudessa mahtuisi vain juuri ja juuri tekstiviestiin?

Minä en anna pyyteettömän ulkonäön hämätä. Olen varma, että pojankasvoinen Jonas Bjerre yhtyeineen pitää minua pilkkanaan. Aitoon suomalaiseen tapaan minä huomaan kun minulle nauretaan.

Kipeää mutta onnellista

Oikeastaan kaikki lähti tarpeesta kertoa toiselle jotain ja tarvittavan kanavan puutteesta. Johtuen universumin ironisesta suhtautumisesta meihin, se ilmeisin tapa eli face-to-face keskustelu ei aina ole mahdollista. Mutta tarve on silti pakottava.

Dialogi haki paikkaansa. Aikamme kuuntelimme toistemme läähätystä puhelimen välityksellä ja totesimme tekstiviestien hinta-informaatio-suhteen vähemmän kuin kannattavaksi.

Facebookin semi-julkisessa avaruudessa ihmissuhteen vaaliminen on vähän häiritsevää ja paljon kiusallista - eikä vähiten niille, jotka joutuvat sitä sivusta seuraamaan.

Skypessä onnistuimme hetkittäin luomaan illuusion, ettemme istuneet aamiaisella yksin vaan kaksin. Mutta toistemme pään kokoisten pikseleiden tuijottaminen ja sanojen tulkitseminen mikrofonin ja kaiuttimen välillä kiertävän ulinan seasta ei sittenkään ajanut asiaansa.

Kömpelön taantumukselliset kirjeet taas tuntuivat liian intiimiltä: niissä täytyisi varmaankin oikeasti kertoa jotain, joka luotaisi syvältä (tiedättehän, tunteita ja sen sellaista).

Ja syvyys ei ole meidän ulottuvuutemme. Oikeastaan varsinaisen sisällön sijaan olemme lähinnä kiinnostuneita siitä, miltä asiat näyttävät. Se on joko syy tai seuraus sille, että molemmat toimimme visuaalisella alalla.

Tarvittiin siis foorumi, jossa yhdistyisivät luontevasti tarpeemme kertoa asioita, taipumuksemme kuvalliseen ilmaisuun, kyky muuntaa asiallisetkin puheenvuorot tyhjäksi ja nätiksi sanahelinäksi sekä lievän huomionkipeyden tyydytys.

Vastaus hahmottui viime kesänä eräässä ruotsalaisessa pikkukaupungissa sijaitsevassa brittipubissa lompakosta löytyneen kuitin kääntöpuolelle - ilta, jota olemme sittemmin nimittäneet leikkisän takakireästi “blogipalaveriksi”.

Viskin ja punaviinin (“Hej, ett glas av Laproaigh och ett.. hei mikä on talon viini ruotsiksi?”) myötävaikutuksella syntyi tiukka ja aukoton blogikonsepti.

Matka kuitin taustalta oikeaksi blogiksi oli lopultakin kohtuuttoman pitkä (ja hiljainen), mutta odotusten vastaisesti olemme lopulta tässä. Tämä on meidän kanavamme puhua asioista.

Kertoa alkuperäiskielellä luetuista kirjoista ja bändeistä, jotka ovat tänään valideja ja ylihuomenna out. Suunnitella seuraavaa matkaa, joka on kuin kohtaus ranskalaisesta taide-elokuvasta. 

Dokumentoida sitä arkea, jota elämme yhdessä ja erikseen.

Ja kaikki tämä verhoiltuna kuviin ja kaavioihin, niin että tyhmempikin ymmärtää.

Blogi ihmissuhteen henkireikänä, mikä ihastuttava karhunpalvelus aidolle kanssakäymiselle ja rakastavalle välittömyydelle!

Se on kuin seksiä vihaisena, kipeää mutta onnellista.