New York City Transit

Metrotunnelissa ei ole vuorokaudenaikoja; on vain ruuhkaa tai hiljaista. Liasta ja tomusta tummuneita kaakeliseiniä maalaa tulehtuneen keltainen loiste, joka valaisee kellon ympäri niitä loputtomia ihmiskohtaloita, jotka soljuvat rottien tavoin pitkin tunneleita ja kohti päämääriään.

Kuten joukkoliikennevälineissä usein käy, ihmiset vajoavat helposti itseensä. Metrossa, ympäröivien maamassojen paineessa, vaikutelma voimistuu. Vaunuun pakkautunut ihmispaljous huojuu ja hytkähtelee raiteita huudattavan metron liikkeiden mukaan, ja matkustajien ilmeettömillä kasvoilla ammottavat tyhjät katseet väistelevät toisiaan eksyen usein katon rajassa sijaitseviin mainoksiin.

Muuten niin irralliselta todellisuudeltaan tuntuvaan NYC:n metroon amerikkalainen kulttuuri tunkeutuu juuri noiden visuaalisesti arveluttavien mainosten kautta.

Läsnä on ainakin asianajajatoimistoja (CALL 1-800-66-INNOCENT), plastiikkakirurgiaa (CALL 1-990-SKIN) ja vakuutusyhtiöitä (CALL 1-505-70-ACCIDENT). Toisaalta lukuisat yliopistot, colleget ja uudelleenkoulutuspalvelut tarjoavat avokätisesti uutta mahdollisuutta kelkasta pudonneille ja elämästä vieraantuneille.

Tämähän on aina uusien mahdollisuuksien ja lannistumattoman toivon valtakunta.

Amerikkalaisen tulee myös aina tuntea olevansa holhottu; se on hänen perustuslaillinen oikeutensa, kuten rajallinen uskonnonvapaus. Siksi vaunujen seinillä muistutetaan, että esimerkiksi metrotyöntekijän kimppuun käyminen on rikos. Myös ankarin mahdollinen rangaistus on näkyvissä.

Toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, New Yorkin metrossa on tarpeellista tietää tarkalleen, monenko pysäkin päässä aikoo jäädä pois. Lontoon undergroundissa pysäkin nimi välkkyy valotauluissa ja mekaanisen rauhallinen naisääni selventää huolellisella brittiaksentilla missä ollaan menossa ja pyytää vielä palauttamaan mieleen laiturin ja vaunun välissä piilevän hengenvaaran.

New Yorkin metrossa kuljettaja kuuluttaa asemat henkilökohtaisesti rätisevän radiopuhelinyhteyden kautta. Harjaantunut korva erottaa sanoja, mutta vain niitä sanoja joita tietää odottaa.

New Yorkin metro on nuhjuinen, tuhruinen, hieman hankala, ahdas, liian kuuma, liian kylmä, ei tarpeeksi kattava ja täysin aito. Yksi kaupungin parhaista nähtävyyksistä on laskeutua tunneliin, tarkkailla kaikessa rauhassa mielivaltaista kattausta newyorkilaisia ja nousta ylös jossain aivan uudennäköisessä paikassa.

DOs and DON'Ts (mainly DON'Ts)

Busterin mielestä taidemuseossa ei saa osoitella tauluja peukalolla ja siristellä silmiä. Minun mielestä se on varsin kätevä tapa tarkistaa onko joku maalauksen osa sommitelman kannalta olennainen. Busterin mielestä se on noloa. Meidän kummankin mielestä on varsin erikoista maksaa pääsylipusta 20 dollaria vain siksi, että voi kuvata teokset digipokkarilla.  

MoMassa ihmettelimme kummatkin ihmisiä, jotka juoksivat taulun luota toiselle kuvia räpsien. Osa ei tainnut vilkaistakaan maalauksia muuta kuin kameran näytön kautta. Eniten kummastusta herättivät ne, jotka teosten lisäksi kuvasivat myös niiden vieressä olevat esittelytekstit. Siis lukematta niitä ensin. Mahtaa olla melkoinen taide-elämys tihrustella kotona tietokoneen näytöltä, että kenenkähän maalaus se tämä olikaan ja onpa muuten keltaisia nämä keinovalossa otetut kuvat.

 

MoMa oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin sen olevan. Näin ensimmäistä kertaa ikisuosikkini Mark Rothkon tauluja. En ollut koskaan tajunnut kuinka jättimäisiä ne oikeasti ovat.  

It's New York, smoking's the thing

Herätys: New York!

Blogille lähes kävi kuten turhan monelle muullekin hyvälle idealle: ne kuolevat ennen kuin edes ehtivät käynnistyä.

Hiljaisuudelle on kuitenkin kohtalaisen hyvä tekosyy; viikon matka maailman napaan, Isoon Omenaan, New Yorkiin, ja matkaa edeltänyt arkielämän järjestäminen sille mallille, että viikon poissaolo on jotenkin mahdollinen.

Nyt kuitenkin seuraa tiheä sarja merkintöjä, joiden avulla pyrimme jälkikäteen ymmärtämään kaikkea näkemäämme.

New York näyttää samalta kuin elokuvissa ja tuntuu helvetisti paremmalta. B&B koalitio pitää sitä jokseenkin yksimielisesti parhaimpana lomakohteena suunnilleen ikinä.

NY on kuin monta kaupunkia, jotka vaihtuvat kortteli korttelilta. Lukemattomat kulttuurit, rodut ja kielet, jotka virtaavat pitkin streettejä ja avenueita sallivat ainutlaatuisen yhteenkuuluvuuden tunteen kaupungin sykkeen kanssa. Kävijän, ensikertalaisenkaan, ei tarvitse tuntea itseään turistiksi. Ottaa vain kasvoilleen väliinpitämättömän ilmeen, tuijottelee näennäisen aneemisesti ympärilleen ja heittäytyy kaupungin alati pumppaavaan rytmiin, niin onnistuu hämäämään paljasjalkaistakin nykiläistä.

Suomalaiselle täysin vieras small talk -kulttuuri yhtä aikaa hämää ja lämmittää itseensä kietoutunutta pohjalaista: Kaupan kassakin kysyy, että miten menee. Miksi? Vittuileeko se? Haluaako se kertoa, että sillä menee paremmin? Meneeköhän sillä paremmin? Meneekö minulla huonosti?

Kun epäilykierteen vankilasta vapauduttuaan ulkopaikkakuntalainen sallii itsensä ymmärtää, että ehkä tuntemattomallekin voi olla kohtelias. Pian oppi apinoimaan saman kysymyksen kaikuna takaisin, ja on taas astetta paikallisempi.

Kaikkea ei voi millään nähdä yhdellä, kahdella, viidellä kerralla. Joka kadun kulman takaa paljastuu jotain aivan uutta, usein ennennäkemätöntä.

Hyvä niin. New Yorkiin haluaa kuitenkin palata vielä lukemattomia kertoja.