Muotoja, sävyjä ja pakkasta

Viime viikon pakkanen on inspiroinut useampaakin valokuvaavaa bloggaajaa tai bloggaavaa valokuvaajaa (ainakin tätä ja selvästi tätäkin). Miksi ei näitäkin.

Superkylmä ilma sai lumen narskahtelemaan terävästi, savun virtaamaan taivaan halki vaakatasossa ja kameraa operoivat sormet (tai kuten buttercup niitä kutsuu: hullut basistisormet, the crazy bass fingers. Somehow related to jazz hands) käyttökelvottomaksi.

Pakkasilma aikaansaa sävyjä, jollaisia saisin etsiä tuntikausia photoshopissa. Turhaan.

Jäljitys

Täyskäännös.

Jossain vaiheessa asiat kääntyivät nurinkurisesti. Blogin piti olla arjen jakamisen väline, kuten heti alussa manifestinomaisesti julistettiin. Sellaiseksi se ei ole muotoutunut. Siksi täytyy tehdä täyskäännös.

Buttercup aloitti jo edellisellä postauksellaan. Juuri tuollainen Violently Happyn pitikin olla. Minä en kuitenkaan voi itselleni mitään, joten ennen täyskäännöstä, minun täytyy suorittaa asiaan kuuluvaa itsetutkiskelua. Täytyy jäljittää, missä mentiin vikaan?

Nopea tutkailu paljastaa, että otin virhekurssin heti alussa. Romaanin mittainen ensimmäinen postaus on omiaan vieraannuttamaan sekä lukijat että kirjoittajat. Sen jälkeen olen kurittanut blogia kaiken maailman "kuvareportaaseilla" ja pseudo-maalailevilla metrokuvailuilla (olisittepa nähneet tekstin ensimmäisen version. buttercup näki ja häntä on kiittäminen kirjoituksen nykyisestä lähes luettavasta muodosta).

Kynnys arjelle nousi liian korkeaksi. Rimaa lasketaan siis for now on.

Mukavasti aiheeseen liittyen: olen viime päivinä kuvaillut innokkaasti jälkiä. Mistä ihmeestä nuo kaikki ovat tulleet? Mihin ihmeeseen ne kuvittelevat olevansa matkalla?

Beirut - Nantes

Sain tämän linkin Busterilta aamulla päivän piristykseksi. Taattu hyvä mieli.

New York City Transit

Metrotunnelissa ei ole vuorokaudenaikoja; on vain ruuhkaa tai hiljaista. Liasta ja tomusta tummuneita kaakeliseiniä maalaa tulehtuneen keltainen loiste, joka valaisee kellon ympäri niitä loputtomia ihmiskohtaloita, jotka soljuvat rottien tavoin pitkin tunneleita ja kohti päämääriään.

Kuten joukkoliikennevälineissä usein käy, ihmiset vajoavat helposti itseensä. Metrossa, ympäröivien maamassojen paineessa, vaikutelma voimistuu. Vaunuun pakkautunut ihmispaljous huojuu ja hytkähtelee raiteita huudattavan metron liikkeiden mukaan, ja matkustajien ilmeettömillä kasvoilla ammottavat tyhjät katseet väistelevät toisiaan eksyen usein katon rajassa sijaitseviin mainoksiin.

Muuten niin irralliselta todellisuudeltaan tuntuvaan NYC:n metroon amerikkalainen kulttuuri tunkeutuu juuri noiden visuaalisesti arveluttavien mainosten kautta.

Läsnä on ainakin asianajajatoimistoja (CALL 1-800-66-INNOCENT), plastiikkakirurgiaa (CALL 1-990-SKIN) ja vakuutusyhtiöitä (CALL 1-505-70-ACCIDENT). Toisaalta lukuisat yliopistot, colleget ja uudelleenkoulutuspalvelut tarjoavat avokätisesti uutta mahdollisuutta kelkasta pudonneille ja elämästä vieraantuneille.

Tämähän on aina uusien mahdollisuuksien ja lannistumattoman toivon valtakunta.

Amerikkalaisen tulee myös aina tuntea olevansa holhottu; se on hänen perustuslaillinen oikeutensa, kuten rajallinen uskonnonvapaus. Siksi vaunujen seinillä muistutetaan, että esimerkiksi metrotyöntekijän kimppuun käyminen on rikos. Myös ankarin mahdollinen rangaistus on näkyvissä.

Toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, New Yorkin metrossa on tarpeellista tietää tarkalleen, monenko pysäkin päässä aikoo jäädä pois. Lontoon undergroundissa pysäkin nimi välkkyy valotauluissa ja mekaanisen rauhallinen naisääni selventää huolellisella brittiaksentilla missä ollaan menossa ja pyytää vielä palauttamaan mieleen laiturin ja vaunun välissä piilevän hengenvaaran.

New Yorkin metrossa kuljettaja kuuluttaa asemat henkilökohtaisesti rätisevän radiopuhelinyhteyden kautta. Harjaantunut korva erottaa sanoja, mutta vain niitä sanoja joita tietää odottaa.

New Yorkin metro on nuhjuinen, tuhruinen, hieman hankala, ahdas, liian kuuma, liian kylmä, ei tarpeeksi kattava ja täysin aito. Yksi kaupungin parhaista nähtävyyksistä on laskeutua tunneliin, tarkkailla kaikessa rauhassa mielivaltaista kattausta newyorkilaisia ja nousta ylös jossain aivan uudennäköisessä paikassa.

DOs and DON'Ts (mainly DON'Ts)

Busterin mielestä taidemuseossa ei saa osoitella tauluja peukalolla ja siristellä silmiä. Minun mielestä se on varsin kätevä tapa tarkistaa onko joku maalauksen osa sommitelman kannalta olennainen. Busterin mielestä se on noloa. Meidän kummankin mielestä on varsin erikoista maksaa pääsylipusta 20 dollaria vain siksi, että voi kuvata teokset digipokkarilla.  

MoMassa ihmettelimme kummatkin ihmisiä, jotka juoksivat taulun luota toiselle kuvia räpsien. Osa ei tainnut vilkaistakaan maalauksia muuta kuin kameran näytön kautta. Eniten kummastusta herättivät ne, jotka teosten lisäksi kuvasivat myös niiden vieressä olevat esittelytekstit. Siis lukematta niitä ensin. Mahtaa olla melkoinen taide-elämys tihrustella kotona tietokoneen näytöltä, että kenenkähän maalaus se tämä olikaan ja onpa muuten keltaisia nämä keinovalossa otetut kuvat.

 

MoMa oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin sen olevan. Näin ensimmäistä kertaa ikisuosikkini Mark Rothkon tauluja. En ollut koskaan tajunnut kuinka jättimäisiä ne oikeasti ovat.  

It's New York, smoking's the thing

Herätys: New York!

Blogille lähes kävi kuten turhan monelle muullekin hyvälle idealle: ne kuolevat ennen kuin edes ehtivät käynnistyä.

Hiljaisuudelle on kuitenkin kohtalaisen hyvä tekosyy; viikon matka maailman napaan, Isoon Omenaan, New Yorkiin, ja matkaa edeltänyt arkielämän järjestäminen sille mallille, että viikon poissaolo on jotenkin mahdollinen.

Nyt kuitenkin seuraa tiheä sarja merkintöjä, joiden avulla pyrimme jälkikäteen ymmärtämään kaikkea näkemäämme.

New York näyttää samalta kuin elokuvissa ja tuntuu helvetisti paremmalta. B&B koalitio pitää sitä jokseenkin yksimielisesti parhaimpana lomakohteena suunnilleen ikinä.

NY on kuin monta kaupunkia, jotka vaihtuvat kortteli korttelilta. Lukemattomat kulttuurit, rodut ja kielet, jotka virtaavat pitkin streettejä ja avenueita sallivat ainutlaatuisen yhteenkuuluvuuden tunteen kaupungin sykkeen kanssa. Kävijän, ensikertalaisenkaan, ei tarvitse tuntea itseään turistiksi. Ottaa vain kasvoilleen väliinpitämättömän ilmeen, tuijottelee näennäisen aneemisesti ympärilleen ja heittäytyy kaupungin alati pumppaavaan rytmiin, niin onnistuu hämäämään paljasjalkaistakin nykiläistä.

Suomalaiselle täysin vieras small talk -kulttuuri yhtä aikaa hämää ja lämmittää itseensä kietoutunutta pohjalaista: Kaupan kassakin kysyy, että miten menee. Miksi? Vittuileeko se? Haluaako se kertoa, että sillä menee paremmin? Meneeköhän sillä paremmin? Meneekö minulla huonosti?

Kun epäilykierteen vankilasta vapauduttuaan ulkopaikkakuntalainen sallii itsensä ymmärtää, että ehkä tuntemattomallekin voi olla kohtelias. Pian oppi apinoimaan saman kysymyksen kaikuna takaisin, ja on taas astetta paikallisempi.

Kaikkea ei voi millään nähdä yhdellä, kahdella, viidellä kerralla. Joka kadun kulman takaa paljastuu jotain aivan uutta, usein ennennäkemätöntä.

Hyvä niin. New Yorkiin haluaa kuitenkin palata vielä lukemattomia kertoja.

Sunnuntai ja kuinka siitä selvitään

Sunnuntai on oikeastaan maanantain alkusoittoa. Sopivaan mielentilaan pääsee kätevästi, kun muistuttaa itseään jo aamulla, että huomenna pitää muuten mennä taas töihin. Oikeastaan on ihan sama vetää peitto korviin ja jäädä odottamaan vääjäämätöntä. Sieltä se maanantai kuitenkin tulee.  

Tai sitten... sunnuntaihin voi suhtautua kuin yhtenä ekstra vapaapäivänä. Kuvitelkaa, lauantain jälkeen on KOKONAINEN päivä, jolloin saa tehdä ihan mitä haluaa. 

Kuten:

- Kaivaa mutteripannu ylähyllyltä ja nyhrätä cappucinot, koska kerrankin on aikaa.

- Kuunnella Bo Kaspers Orkesteria, koska ne ruotsalaiset osaa vaan tehdä niin paljon paremmin letkeää aamumusiikkia. 

- Pukeutua vähän liian hienosti ulos lähtiessä, koska näillä leveysasteilla pitää kuitenkin kohta verhoutua joko lammasturkkiin tai goretexiin. 

- Mennä kävelylle hautausmaalle, koska silloin voi hetkellisesti kuvitella olevansa jossain ihan muualla.

- Ottaa paljon valokuvia, koska juuri tämän päivän haluat muistaa vielä vuosienkin päästä.

Peittäkää peilit

Kun valokuvaaja, graafikko ja pullollinen punaviiniä suljetaan yksiöön lauantai-illaksi, tapahtuu seuraavaa: Hankkiudutaan hilpeään nousuhumalaan, jonka seurauksena saadaan loistoidea ottaa kuvia talon hississä. Humalan myötä unohdetaan, että peilin kautta otetut omakuvat ovat kliseisiä, kuluneita ja äärimmäisen noloja. 

Sulkeudutaan hissiin kolmeksi vartiksi ja toivotaan, että taloyhtiön lonkkavikaiset mummot eivät juuri nyt keksi lähteä rappukäytävään hortoilemaan. Ei se kivijalan etninen ruokakauppa kuitenkaan myy kulutusmaitoa. 

Kuvien ottamisen jälkeen juodaan vähän lisää punaviiniä ja ladataan kuvat koneelle. Ollaan tyytyväisiä tekotaiteellisiin poseerauksiin, jotka tässä vaiheessa iltaa tuntuvat "mielenkiintoisilta", "salaperäsiltä" ja "kysymyksiä herättäviltä". 

Harrastetaan tarpeetonta photoshoppausta ja kerrotaan kavereille puhelimessa, että ei me nyt ehditä minnekään kun me photoshopataan. Ollaan yksimielisiä siitä, että lauantai-iltana humalassa kuvien käsitteleminen on mielenkiintoista ja salaperäistä ja etenkin kysymyksiä herättävää. 

Herätään sunnuntaiaamuna ja ihmetellään kuinka helvetin moneen eri paikkaan kuvia ehtikään edellisenä iltana ladata. 

Virnuileeko tämä levy minulle?

Tanskalaisen Mew'n elokuussa ilmestynyt uusi albumi (jolla on niin hölmön pitkä nimi, että käytän siitä itsepäisesti nimitystä No more stories) hämää minua.

Levy on vaikea. Ei siksi, etteikö se päästäisi heti sisäänsä, vaan siksi, että se päästää sisäänsä vaikka temppuilee kuin narri.

Mielestäni temppuilevaa musiikkia on kahdenlaista:

Ensimmäinen tyyppi on itsearvoisen kikkailevaa musiikkia, joka haluaa tahtilajeillaan, riitasoinnuillaan ja äänimaailmoillaan ylimielisesti saattaa kuuntelijansa kokemaan itsensä pieneksi.

Toinen, kuten Mew'n No more stories, voi esittää huikeaa musiikillista akrobatiaa, mutta se ei silti tunnu vaikealta, vaan toivottaa kuulijansa tervetulleeksi.

Tuon veteen piirretyn viivan oikealla puolella pysyminen osoittaa kiistämätöntä tyylitajua ja hyvää makua. Mutta lisäksi se tekee musiikista lähes paradoksaalisesti kaksi kertaa vaikeampaa. Se samalla vieraannuttaa ja kutsuu minua kuulijana.

Jossain mieleni syvyyksissä naputtaa epämääräinen tunne, että olen tullut huijatuksi kuvittelemaan, että ymmärrän jotain huomattavasti minua älykkäämpien muusikoiden rakentamasta älypelistä.

No more stories on hämmentävän taidokas levy. Sen antaumuksella hiottu äänimaailma, sen sadat ja tuhannet stemmalauluraidat ja huolella rakennettu tunnelma saavat musiikin karkaamaan mittasuhteistaan.

Myös lyriikat seilaavat häiritsevän mielivaltaisesti käsitteellisen ja arkisuuden välillä, ja levyä kuunnellessani tunnen lähes epätoivoista ihailua Mew'n nöyrää neroutta kohtaan.

Vaan sittenkin levy sisältää myös huomattavat määrät vilpittömyyteen käärittyä nenäkkyyttä. Mitä nämä tanskalaiset haluavat sanoa kappaleella, joka toisinpäin kuunneltuna on toinen kappale? Entä ilmeisen ja tarpeettoman teoreettisilla intermezzoilla, jotka sitovat levyn osia toisiinsa?

Entäpä mistä kertoo levyn nimi, joka kokonaisuudessa mahtuisi vain juuri ja juuri tekstiviestiin?

Minä en anna pyyteettömän ulkonäön hämätä. Olen varma, että pojankasvoinen Jonas Bjerre yhtyeineen pitää minua pilkkanaan. Aitoon suomalaiseen tapaan minä huomaan kun minulle nauretaan.

Kipeää mutta onnellista

Oikeastaan kaikki lähti tarpeesta kertoa toiselle jotain ja tarvittavan kanavan puutteesta. Johtuen universumin ironisesta suhtautumisesta meihin, se ilmeisin tapa eli face-to-face keskustelu ei aina ole mahdollista. Mutta tarve on silti pakottava.

Dialogi haki paikkaansa. Aikamme kuuntelimme toistemme läähätystä puhelimen välityksellä ja totesimme tekstiviestien hinta-informaatio-suhteen vähemmän kuin kannattavaksi.

Facebookin semi-julkisessa avaruudessa ihmissuhteen vaaliminen on vähän häiritsevää ja paljon kiusallista - eikä vähiten niille, jotka joutuvat sitä sivusta seuraamaan.

Skypessä onnistuimme hetkittäin luomaan illuusion, ettemme istuneet aamiaisella yksin vaan kaksin. Mutta toistemme pään kokoisten pikseleiden tuijottaminen ja sanojen tulkitseminen mikrofonin ja kaiuttimen välillä kiertävän ulinan seasta ei sittenkään ajanut asiaansa.

Kömpelön taantumukselliset kirjeet taas tuntuivat liian intiimiltä: niissä täytyisi varmaankin oikeasti kertoa jotain, joka luotaisi syvältä (tiedättehän, tunteita ja sen sellaista).

Ja syvyys ei ole meidän ulottuvuutemme. Oikeastaan varsinaisen sisällön sijaan olemme lähinnä kiinnostuneita siitä, miltä asiat näyttävät. Se on joko syy tai seuraus sille, että molemmat toimimme visuaalisella alalla.

Tarvittiin siis foorumi, jossa yhdistyisivät luontevasti tarpeemme kertoa asioita, taipumuksemme kuvalliseen ilmaisuun, kyky muuntaa asiallisetkin puheenvuorot tyhjäksi ja nätiksi sanahelinäksi sekä lievän huomionkipeyden tyydytys.

Vastaus hahmottui viime kesänä eräässä ruotsalaisessa pikkukaupungissa sijaitsevassa brittipubissa lompakosta löytyneen kuitin kääntöpuolelle - ilta, jota olemme sittemmin nimittäneet leikkisän takakireästi “blogipalaveriksi”.

Viskin ja punaviinin (“Hej, ett glas av Laproaigh och ett.. hei mikä on talon viini ruotsiksi?”) myötävaikutuksella syntyi tiukka ja aukoton blogikonsepti.

Matka kuitin taustalta oikeaksi blogiksi oli lopultakin kohtuuttoman pitkä (ja hiljainen), mutta odotusten vastaisesti olemme lopulta tässä. Tämä on meidän kanavamme puhua asioista.

Kertoa alkuperäiskielellä luetuista kirjoista ja bändeistä, jotka ovat tänään valideja ja ylihuomenna out. Suunnitella seuraavaa matkaa, joka on kuin kohtaus ranskalaisesta taide-elokuvasta. 

Dokumentoida sitä arkea, jota elämme yhdessä ja erikseen.

Ja kaikki tämä verhoiltuna kuviin ja kaavioihin, niin että tyhmempikin ymmärtää.

Blogi ihmissuhteen henkireikänä, mikä ihastuttava karhunpalvelus aidolle kanssakäymiselle ja rakastavalle välittömyydelle!

Se on kuin seksiä vihaisena, kipeää mutta onnellista.